Opiskelu
Tämä osio auttaa sinua opintojesi suunnittelussa ja ajankäytön hallinnassa. Tarjolla myös tietoa oppimisvaikeuksista, urasuunnittelusta sekä aikuisopiskelijoiden kokemuksia.
Opiskelukokemuksia
Tältä sivulta löydät aikuisopiskelijoiden itse kirjoittamia blogeja ja opiskelukokemuksia.
Blogit
- Kaksi avoimen yliopiston aikuisopiskelijaa kirjoittaa omista opiskelukokemuksistaan ja opiskeluun liittyvistä asioista
- Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston opiskelijoiden ajatuksia opiskelusta
Tarinat
Umpikujasta urakointiin eli alkukipinä elinikäiselle oppimiselle
Taustaa:
Olen pari vuotta viidenkymmenen ikävuoden kokeneemmalle puolelle ehtinyt naishenkilö ja kahden tyttären äiti. Synnyin pienessä maalaispitäjässä, jossa opiskelumahdollisuudet olivat siihen aikaan melko rajalliset, eikä nuoria, ainakaan tyttöjä, liiemmin opiskelemaan innostettukaan.
Peruskoulun jälkeen kokeilin ensin puutarha-alaa, kävin vuoden kestävän koulunkin, mutta allergioiden puhkeaminen teki mutkan suunnitelmiini. Hankin lyhyitä ja vähän pidempiä työkokemuksen pätkiä varsin monilta eri aloilta, kunnes 80-luvulla hakeuduin kauppaopistoon. Opiskelu siellä oli niin myönteinen kokemus, että siitä tuli tapa. Tällä hetkellä ominta alaani ovat tietokoneet, erityisesti viestintä ja grafiikka eli tekstiä ja kuvaa nettiin ja paperille. Se on ala, joka muuttuu koko ajan ja nopeasti, kehityksessä mukana pysyminen vaatii aktiivista taitojen ja tietojen päivitystä.
Synnynnäinen näkörajoite, 70 %, on jonkin verran hankaloittanut työllistymistäni ja asettanut opiskeluilleni omat erikoisjärjestelyjen tarpeensa…milloinkaan se ei ole ollut varsinainen este minkään todella haluamani asian tekemiselle, joskus pieni hidaste korkeintaan.
Mitä minusta piti tulla ja mitä tuli?
Kun yksi tie osoittautuu umpikujaksi, alkaa jostakin ihan varmasti toinen.
Ensin minusta piti tulla puutarhuri ja kukkakauppias. Kolmen vuoden työskentely kukkien kanssa riitti puhkaisemaan allergian ja osoittamaan, että ammatinvalintani oli mennyt pieleen. Pakottautuneena kuuntelemaan omaa kroppaani ja lääkärien varoittelua aloin etsiä toista tietä. Etsiessä, hapuillessa, kokeillessa kaikkea sekalaista kului kymmenen vuotta. Peruskoulun päästötodistus ja käyttökelvottomaksi osoittautunut puutarhakoulun todistus eivät osoittautuneet kovin hääppöisiksi eväiksi työnhaussa. Lopulta uskoin itsekin niiden riittämättömyyden ja hain kauppaopistoon.
Kaikki tuntui alkavan alusta; uusi kaupunki, ensimmäinen yritys kokopäiväisenä opiskelijana, uudet ihmiset ympärillä. Suurin osa luokkakavereista oli minua kymmenen vuotta nuorempia mutta minä heitä rutkasti motivoituneempi. Heille kun opiskelu oli itsestäänselvyys ja jonkinasteinen pakko, minulle etuoikeus ja melkoinen rohkeuden osoitus. Osoitin rohkeutta itselleni voittamalla vahvat epäilyni oman oppimiskykyni ja pärjäämiseni suhteen sekä heikon itsetuntoni.
Ennakkokuvani opiskelusta osoittautui heti alussa vanhanaikaiseksi. Enää ei päntätty asioita ulkoa, ei uskottu sokeasti mihinkään vaan pohdittiin, analysoitiin ja kyseenalaistettiin. Kun sen oppi, niin se sopi minulle erinomaisesti, johti parempiin oppimistuloksiin ja innosti aktiiviseen tiedonhankintaan.
Näkörajoitteestani en saanut koskaan puhuttua yhdellekään kouluttajalle, selvisin omilla konsteillani, eli hyvän kuulomuistini avulla ja valtaamalla luokassa alakoulusta asti tutun istumapaikan eturivissä. Ensimmäisenä lukuvuotena en ymmärtänyt edes hakea Kelan kuntoutustukea opintojeni rahoittamiseen vaan kävin viikonloppuisin töissä ja jouduin ottamaan vähän opintolainaakin. Viimeiseksi kahdeksi vuodeksi sain rahoituksen Kelalta, kuntoutustukena uudelleenkoulutukseen.
Kolme vuotta meni, ja tulos oli kiitettäviä taitoja ja tietoja osoittava kauppaopiston päästötodistus.
Se riitti kahden vuoden peräkkäisiin lyhytaikaisiin työllistymispätkiin kaupungintalon eri toimistoissa, kunnes otin rankimman ja kiintoisimman haasteen vastaan eli jäin kahden tyttären kotiäidiksi.
Nyhjää tyhjästä eli haave omasta ammatista
Ihmiskunta aloitteli toista vuosituhattaan ja minä aloitin alusta taas.
Entisestä elämästäni tuntui jääneen käteen lähinnä tyhjää. No, ei ihan, olihan kaksi kouluikäistä tytärtä minun yksin huollettavanani. Toiveikas käynti työvoimatoimistossa ei paljoa luvannut. Pitkää pinnaa, taloudellista arkikekseliäisyyttä ja organisointikykyä kehittäneet kymmenen vuotta kotiäitinä eivät kelvanneet minkään sortin työkokemukseksi, kauppaopiston todistus oli hyvä olemassa mutta auttamattoman vanha. Muutamat lyhyet tietokonekurssit eivät nekään työnantajia säväyttäneet. Kuntasektori lomautti vakituisiakin työntekijöitään eikä palkannut sijaisia, ei edes työllistämistukitöitä tarjonnut.
Puistoja haravoimaan kyllä ottavat muutamia henkilöitä, pariksi päiväksi viikossa, esitti työvoimatoimiston virkailija.
Työtähän sekin olisi, laskin pikaisesti mielessäni, mutta sitä kautta päätyisin taas samaan, kerran jo kokeiltuun ajelehtimiseen sekatyöstä toiseen. Eli jotakin muuta tekisi mieli tehdä…jotakin ihan uutta, ajan ja ajatukset vievää, eteenpäinmenon tuntua antavaa.
Selailin nettiä ja äkkäsin, että parhaillaan oli menossa hakuaika tietojenkäsittelyn ammattitutkintoon tähtäävään koulutukseen. Koulutus kestäisi miltei vuoden, mutta urakan päätteeksi minulla sitten olisi ammattitutkinto, uutta tietoa, näyttöä osaamisesta. Toimeentulo koulutuksen ajalta olisi turvattu ilman opintorahan tai lainan miettimistä, saisinhan työvoimapoliittisesta koulutuksesta koulutuspäivärahan. Eipä tässä nyt muutakaan näytä ilmaantuvan, ajattelin ja laitoin hakupaperit sisään.
Päätöstä odotellessa oli hyvää aikaa katua paperien jättämistä, kehitellä kauhunäkyjä kaikista mahdollisista tavoista epäonnistua opiskelussa ja surra etukäteen käytännön järjestelyjen menemistä totaalisesti pieleen…jos minä vaikka vahingossa onnistuisinkin pääsemään kurssille.
Joten ei se kovin iso pettymys ollut kun en mukaan mahtunut, toiselle varasijalle vaan.
Sitten, kolme viikkoa päivästä jolloin koulutuksen piti alkaa, tuli puhelu aikuiskoulutuskeskukselta. Joku oli keskeyttänyt koulutuksen ja minä pääsisin vielä mukaan. Epäilin ensin, etten saa opeissa kiinni toisia jo hyvässä opiskelun vauhdissa olevia kurssilaisia, mutta ennestään tuttu kouluttaja arveli minun kyllä saavan kiinni homman juonesta entisillä tiedoillani ja taidoillani.
Arkea ja työtä
Siitä se lähti sujumaan. Tällä kertaa olin rohkeampi ja toin alkukeskustelussa kouluttajien kanssa selvästi esille näkörajoitteeni. Kerroin että saatan joskus pyytää jonkun kalvon itselleni monisteena tai jonkun monisteen isommalla tekstillä. Sain luokassa tutun vakiopaikan etupenkistä, opettajanpöydän edestä ja kouluttajilta erikoisluvan ja opastuksen koneeni näytön säätämiseksi juuri silmilleni sopivaksi..
Mäkistä matkaa oli aikuisopiskelijan taival. Varsinkin alussa tuli päiviä jolloin aikaisemmat, hyväksi luulemani käytännön tiedot ja taidot kokivat inflaation. Toiset ammattitutkinnon hankkijat vaikuttivat olevan minua paljon nuorempia, pätevämpiä ja nopeampioppisia. Onneksi sitten sattui taas oivalluksen päiviä…minähän osaan, olen tehnyt ennenkin tätä, hallitsen hommat ja pystyn oppimaan paljon uutta. Hyvästä kuulomuistista oli taas paljon hyötyä, kuunteleminen on minulle luonteva tapa oppia asioita – onhan kuulo minulle se vahvempi aisti kuin näkö.
Opiskelun ohella ja tärkeimpänä elämäntehtävänäni olin edelleen äiti ja yksinhuoltaja. Illalla, kotona odotti roolinvaihto ja päivän toinen työrupeama. Yhdellä kädellä ruokaa pöytään, toisella pyykit koneeseen ja kolmas olisi tarvittu raivaamaan suurimmat sotkut lattioilta syrjemmälle. Käytössä olivat aktiivisesti myös korvat pikkutyttöjen tärkeitä asioita varten ja syli lohduttamista ja lepäämistä silmälläpitäen.
Kaksi toisistaan poikkeavaa rooliani olivat toisilleen sopiva tuki ja mauste. Illalla oli hyvä tietokoneiden sijasta keskittyä tärkeimpiin ihmisiini ja aamulla taas lähteä tekemään jotakin omaa, jotakin josta olin todella innostunut ja jonka koin jollakin lailla osaavanikin.
Tentteihin valmistautuminen ja kirjallisten tehtävien teko vaativat joskus erikoisjärjestelyjä. Koululle olisi kyllä ollut teoriassa mahdollista jäädä oppituntien jälkeen tekemään tehtäviä mutta käytännössä se oli minulle mahdotonta, vaikka koko laaja sukuni olikin rekrytoitu lastenhoitoreserviksi. Oma tietokone pääsi tehokäyttöön ja osoittautui välttämättömäksi. Kotonakaan ei aina ollut kovin yksinkertaista keskittyä kirjoittamaan tai lukemaan, ei ainakaan ennen tyttärien nukkumaanmenoaikaa. Tuli huomatuksi, että aamuyö on hyvin tehokasta ja inspiroivaa kirjoittamisaikaa.
Tilinteon hetki eli mitä kaikesta jäi käteen
Koulutus päättyi näyttökokeeseen. Tarkoituksena oli esittää arvovaltaiselle raadille, miten jokin tietty tietokonehomma hoituu käytännössä. Ensimmäisellä kerralla ei hoitunut ollenkaan, noin puolet ajasta kului miettiessä, millä ohjelmalla tehtävän ratkaisisin. Pieleenhän se meni koko yritys ja minä olin jo valmis jättämään homman siihen. Arvelin haaveilleeni taas liian suuria, tavoitelleeni mahdottomia. Se ennestään tuttu kouluttaja joka minut oli kurssille ylipuhunut, sai taas käyttää jonkin verran puhelahjojaan ennen kuin suostuin ja uskalsin uusintayritykseen. Kannatti suostua ja uskaltaa, uuden näyttökokeen tehtävä osui minun vahvimmalle osaamisalueelleni ja lopputuloksena oli kuin olikin ammattitutkintotodistus.
Liitin uuden upean todistukseni hyvillä mielin entisten nippuun, päällimmäiseksi. Nyt minulla sitten oli konkreettinen näyttö osaamisestani, paperilla oleva todiste taidoistani. Itselleni paljon tärkeämpi kuin mitkään paperit oli huimasti kohonnut itsetunto, vahvistunut usko omiin kykyihini ja mahdollisuuksiini, madaltunut kynnys haasteiden ottamiseen, loppumaton into uuden oppimiseen ja kutkuttava onnistumisen elämys – minä tein sen, tässä elämäntilanteessa ja näillä resursseilla…pystyin, jaksoin, osasin. Kannatti kokea.
-Sinikka-
Aikuinen nainen istuu pulpettiin
Ensimmäinen luokka, kauan sitten. Repussa Smurffin kuva, taskussa äidin viikkaama nenäliina ja kynien terät kuin stiletit. Aapiskukko ja vihreä taulu, jonka valkoinen liitu sai kirskumaan. Uusi maailma, isojen maailma, joka sai pienen sydämen läpättämään.
Vuodet kuin helminauha, aitoja ja rihkamaa, tässä välissä. Muutama kirjava puuhelmi, joku lasinen ja pari sysimustaa. Purekeltuja kynänpäitä, kuminpuruja, tekemättömiä kotitehtäviä, koulun kellojen pirinää. Kauhea kiire aikuiseksi; pois, pois meluisilta käytäviltä, liitupölystä, piirtoheittimien hurinasta. Kauas uusien kirjojen ihanankamalasta tuoksusta ja pulpettiin kaiverretuista tekstistä: Kilroy Was Here. Vauhdilla vapaaseen aikuisen maailmaan, eikä koskaan kouluun enää!
Minä rakastan sitä paikkaa heti. Auditoriota. Isoon tilaan ääni hukkuu; tunelma on lähes juhlava. Tervetuloa uudet lähihoitaja-opiskelijat! Tervetuloa minä. Voi kiitos, kiitos paljon, minulla on ollut sinua ikävä! Kun peruskoulun ovi aikoinaan oli jysähtänyt kiinni, asfaltti oli ollut kuumaa ja elämään suunnaton nälkä, en kaivannut sinua koulu. Innokas ekaluokkalainen oli aikanaan kyllästynyt sinuun, väsynyt, vihannutkin. Muuttunut seiskaluokkalaiseksi, kasiksi ja ysiläiseksi jolle et ollut ystävä. Olin eronnut sinusta hurraten! Elämä ei aina kutitellut höyhenin, ei sivellyt silkkisormin. Joskus oli rankkaa. Moni ovi jäi aukeamatta, osa sulkeutui selän takana. Ja kas, minä aloin kaivata sinua koulu! Nyt olen tullut takaisin. Aikuinen nainen jo, muuttunut. Kuten sinäkin
Ei ole enää pakko. Ei pakko astua tammikuiseen pimeään vain tullakseni sinun luoksesi. Ei pakko avata painavaa reppua, tarttua kirjoihin, teroittaa tuliterää kynää. Nyt teen sen vapaaehtoisesti. En sinun vuoksesi rakas koulu, vaan itseni vuoksi. Istun anatomian luokkaan ja katson luurankoja seinustoilla, pieniä muovisia sikiöitä, alkoholistin kurtistunutta maksaa. Tahdon tietää niistä kaiken. Tahdon ymmärtää perhepolitiikkaa ja oppia ammattietiikkaa. Tahdon väitellä, keskustella, epäillä,tietää. Istua luokkatovereiden joukkoon meluisaan ruokalaan, juoda kitkerää kahvia liian pienestä kupista, kirjoittaa muistiinpanoja harakanvarpain ruudullisille papereille. Huvitun, kun huomaan kynäni hakeutuvan papereiden kulmiin, kansion välilehdille, kalliiden kirjojen sivunpieliin. Samat profiilit, kissannaamat, köynnökset joita hajamielisesti tunneilla tuhersin kauan sitten, ovat tulleet takaisin. Ja kansiot, vihkot, yhtä harmonisessa epäjärjestyksessä kuin silloinkin! Monisteet, joita ennen inhosin ja reppuun ryttäsin, luetaan nyt tarkkaan. Kokeita ja tenttejä ei enää lähdetä läpäisemään periaatteella ;"kunhan läpi menee". Onnistuminen saa veren kiertämään kuumana suonissa. Liitu kirskuu taululla, kuiva taulusieni taulun reunalla. Piirtoheittimen hurina. Hälinää käytävällä.
Olen tullut takaisin koulu, ja hyvä niin. Reppuni kylkeen olen kiinnittänyt rintamerkin. Kiroilevalla siilillä kuvassa on aurinkolasit päässään, teksti julistaa :" Do Not Mess With This Creature". Kun keväistä räntää uhmaten pusken tietäni kohti koulua vasten aamuhämärää, hymy hiipii suupieliin. Tätä siiliä ei pysäytä enää mikään! Täältä tullaan maailma.
- Heini -
Minustako aikuisopiskelija?
Välivuodesta se kaikki alkoi
Kaksitoista vuotta koulunpenkillä ja valkolakki päähän. ”Elämä edessä, tukka takana”, niinhän sitä sanottiin ja siltähän se tuntuikin. Ajatus jatko-opinnoista puistatti ja töihin piti päästä, tienaamaan ja elämään niin kuin aikuiset. Sana ”välivuosi” oli kaikkien huulilla, myös minun.
Välivuosi siis pidettiin, se tuli ja se meni. Tulipa yllättäen toinenkin välivuosi ja sitten tuli mahdollisuus parempiin töihin ja niiden myötä kolmas välivuosi. Töitä siis tehtiin, yo-pohjalta ja kynnys hakea päätoimiseksi opiskelijaksi nousi, kasvoi lopulta mahdottomaksi. Asuntolainakin tuli siinä otettua ja perhe perustettua. Välivuosia kertyi ja kertyi, kunnes…
Ne peräänkuuluttivat koulutusta, mokomat
… kunnes tarjolla oli työpaikka, johon halusin enemmän kuin mitään muuta. Paikka kun oli sen firman sisällä, jossa minut jo ahkeraksi työntekijäksi tunnettiin, pääsin tietysti haastatteluun, mutta siellä se totuus lyötiinkin päin kasvoja: ”kun pitäisi olla jonkinmoinen koulutus”, ne sanoivat. ”Löytyyhän tämä ylioppilastodistus”, minä yritin ja heilutin magnan papereitani haastattelijoitteni edessä, vaan nyrpeää nenää näyttivät, mokomat. ”Mutta”, minä ehdotin, ”entäpä jos lähtisin tässä työn ohessa opiskelemaan? Saisinko sitten paikan?” Tällaisia sanoja kuulin siis päästelevän suustani ja saatoin samalla huomata, että pöydän toisella puolella ilmeet kirkastuivat: ”Olisitko valmis sen tekemään?”
Tärkeintähän ei ole voitto vaan – valmistuminen!
Ja minähän olin. Loppukesää kun elettiin, olivat opinahjojen ovet auki ja eikun hakemaan opiskelumahdollisuuksia. Kaupallinen koulutus piti saada ja kahdessa vuodessa, työn ohessa, olin hankkinut itselleni pätevyyden hoitaa taloushallinnon tehtäviä aina kirjanpitoa myöten. Enää en ollut ”vain” ylioppilas. Menivätkö nuo kaksi vuotta nopeasti? Kyllä, todellakin! Entäpä helposti? Nooh… uusia kirosanoja oli välillä pakko keksiä, kun vanhat käytettiin loppuun, mutta kyllähän niistä selvittiin. Kannattiko? Ehdottomasti! Sitten noiden aikojen olen vaihtanut työpaikkaa muutamaankin eri otteeseen ja aina on vastaan tullut kunnioittava kysymys: ”Oletko siis jaksanut työsi ohessa opiskellakin?” Ja silloin suoristan selkäni ja saattaapa nokkanikin vähän nousta: ”Kyllä kuulkaas olen, olen minä vaan sellainen nainen!” Ja taas on tullut uusi työpaikka haasteineen plakkariin.
- Amaryllis -
Tunnelmia ja tuoksuja
Työvuosia takana kymmeniä kaksi,
voiko elämä muuttua vielä paremmaksi.
On tupa, ukko ja ihana piltti,
ja haaveita täynnä äitikiltti.
Vieläkö hupsuja haaveita täyttää,
opin avaimia itselleen näyttää.
Yhteishaku vuonna nolla kuusi,
ja siitä se alkoi elämä uusi.
Reppu selkään ja päin tulta,
kuinkahan sujuu oppi multa.
Tuli elokuun tiistai ja kirkas aamu,
minä luokassa istun kalpeana kuin haamu.
Ympärillä tusina meluisia nuoria,
kuinka joukossaan sietäs tällästä muoria.
On vaihdevuodet ja ikäkriisi,
ja taustalla jumputtaa nyt teknobiisi.
Voisko enemmän pois raiteiltaan olla,
sormi suussa, tyhjänä polla.
Missä navetta, siilo ja traktorivaja,
missä ihmeessä se metallipaja.
Suoraan edessä maatilahalli,
ja siitä vasemmalle hevostalli.
Hukassa kuin Liisa Ihmemaassa,
tallustelin lehmien seassa haassa.
Vajassa seisoi traktoririvi,
mulla kurkussa pala ja rinnassa kivi.
Tiesi ohjaajille hikeä ja työtä,
tämänkin rouvaparanopin myötä.
Vaihde ylös, eteen, taakse ja sivulle,
ei kun käsi tälle toiselle vivulle.
Missä vipu, nappula, minne päin,
vain hantaakkeja kaikkialla näin.
Teki joskus mieli juosta pakoon,
kun kutsuttiin maatilatöiden jakoon.
Lehmien hoitoa ja navettatyötä,
kera lypsyvuoron lyhens äidin yötä.
Kello pirahti puoli viisi,
soi radiossa huomenta suomi biisi.
Suunnistin unessa navetalle päin,
ja ruskon silmien raosta näin.
Juottoa vasujen, rehun jakoa,
Mitäs sitten, pitää päähän takoa.
Lypsymontussa tissiin tarttua,
hetki pitää miettiä sekä varttua.
Siis pyyhin, suihkeet ja kiinni tutit,
hännät vispaa kuin pullasutit.
Jopas alkaa homma sujua,
paskaroiskeet vaan melkoisen tujua.
Lypsyltä ajeltiin kotiin päin,
mietin hiljaa mielessäin.
Voiskohan minusta farmari tulla
ainakin kelpo olo on mulla.
Lahkeet paskassa, melkoinen haju,
lähtee kauppareissulla muiltakin taju.
Kotona odotti perhe ja työtä,
meinasin nääntyä urakan myötä.
Kuinka voi hoitaa tätä pakkaa,
ettei vallan kaataisi vanhaa akkaa.
Asiat järjestykseen pitää laittaa,
niin opiskelukin paremmalta maittaa.
Antaa villakoirien nurkissa kasvaa,
ja heittää pöytään einespastaa.
Vähän kotiväelle muutosta takoa,
suorittaa uutta työnjakoa.
Vastuuta kodista muille antaa,
elämä paremmin kaikkia kantaa.
Siispä hymyillen tahdon sulle sanoa,
Jos podet piinaavaa opin janoa.
Unelmiin, itseesi kannattaa uskoa,
eikä haaveillen katsoa vain aamuruskoa.
Ei helppoa toki ole uusi tie,
joskus ajatukset liikaa vie.
Välillä paistaa, sitten huono sää,
mutta sehän on vain elämää.
Nyt meneillään viimeinen oppivuosi,
helmikuussa päälle juhlakuosi.
Voi parturirouvastakin farmari tulla,
Ja lammaslauma oma sitten on mulla.
- Tunnelmia ja tuoksuja -